Iho = La peau

Teos koostuu perunasäkkipaperilla päällystetystä pahvikotelosta ja irtokansista. Irtokansien sisällä tummansininen, salkun muotoinen paperitaitos. Salkku sisältää yhdeksän taiteilijan signeeraamaa lito-offset -vedosta, joissa tussia, helmiäis- ja vesiväriä sekä muovikassin palasia. Lisäksi teosluettelo sekä kirjanen (12 s.), jonka aiheena on taiteilijan toteuttama teossarja S.V.P. (S'il vous plait), teksti Marja-Terttu Kivirinta. - Teos pakattu Pariisista hankittuun siniseen muovikassiin. Signeerattu portfolio, ex. 44/140

Ajatus on tila jossa muisti liikkuu

Kuvataiteilija Catarina Ryöppy etsii muotoa asioille, jotka tapahtuvat näkyvän ja näkymättömän rajalla, kivulle, toivolle ja muutokselle. Muuttuiko joutsen ihmiseksi?

Lue lisää...

Catarina Ryöpyn uusin aluevaltaus on kuitenkin meillä poikkeuksellinen taidekirja nimeltä ”Iho. La Peau.” Kirja on kiinnostava kokeilu käsintehdyn ja painetun kirjan välimaastossa. Teos on julkaistu grafiikan lehtien tapaan 140 kappaleen numeroituina ja signeerattuna sarjana.

Painotyö ja typografia on huolellisen kaunista ja tulos on ”taidekirja” sanan klassisessa ja melkein unohdetussa mielessä. Kirja sisältää yhdeksän vedosta sisältävän kuvasalkun. Jokaista kuvaa taiteilija on itse muokannut myös käsin. Kuvat ovat toisin sanoen yhdistelmä paino- ja käsityöstä. Lisäksi kirja sisältää Marja-Terttu Kivirinnan hienon pienen esseen nimeltä ”Kuiskauksia kivusta”.

Savunsiniseen koteloon sijoitetut kuvat muodostavat matkan tilaan, jossa ”muisti liikkuu”. Samalla ne ovat hauraankauniille Nepalin paperille vedostettuja henkilökohtaisia muistiinpanoja tunteista, joille ei ole sanoja. Ne kertovat ihon herkistä tuntoelämyksistä. Kuviin voi liittää mielikuvia rakkauden odotuksesta, kaipuusta, kivusta, kieltämisestä ja luopumisesta.

Elämän yksi salaperäisimmistä ominaisuuksista lienee kosketus ja kommunikaatio. Se mysteeri miten tuhansin erilaisin muodoin viestit kulkevat meissä. Hauraana, kuin vielä syntymätilassaan, Ryöppy kartoittaa ihon sanatonten aistimusten merta. Hänen kuvansa ovat kuin uuszeniläisiä merkintöjä hetkistä, jolloin joku meissä värähti, kosketti.
  
Koskettaa ja katsoa

Ryöpyn kuvat ovat syntyneet Pariisissa, Taiteilija kertoo, että hänelle oli järkytys nähdä eurooppalaisen suurkaupungin todellinen hätä. Se oli pakko kohdata joka päivä. Kerjäläiset, työttömät. Ilotytöt ja huumeiden käyttäjät eivät piilottaudu katseilta. Hätä näkyi suorana ja siistimättömänä – ilman pohjoismaisen hyvinvointivaltion suodattavia tukijärjestelmiä.

Teemat siirtyivät Ryöpyn kuviin. Metalliverkosta hän väänsi kadulla näkemiään tekstejä: ”Häpeän mutta minulla on nälkä”. ”Olen raskaana ja ilman rahaa”.

Kirjan kuvavedoksissa tämä sosiaalinen hätä on kuitenkin muuntunut elämän perustekijöiden pohtimiseksi. Olemassaolon hauraimpien asioiden avaamiseksi ja kipeäksi muistamiseksi. Kuvissa kohtaavat toisensa kuoleman, erotiikan, avautumisen ja sulkeutumisen, toivon ja kieltämisen teemat.

Kuvat ovat kuin merkkejä, joita joskus tekee mieli yhtä paljon (salaa) koskettaa kuin katsoa.
Kuvien pohjana käytetty Nepalin paperi valmistetaan Himalajan vuoriston kanervista. Paperissa on vuoristokasvien lumoa ja väriä: sitkeyttä, kuulautta, lämpöä. Samalla kuvapinnalla se saattaa yhdistyä urbaaniin vastakohtaan: muovikalvon palaan tai lysteriväriin. Kaupungin kosmeettinen keinotodellisuus kohtaa luonnon. Ryöppy kertoo vaikutelmanaan, että Pariisin kaltaisissa kaupungeissa luonto on kuin kosmeettisen kotelon alla. Suomalaiselle tämä on ahdistava kokemus. Keinotekoinen peittää ja kätkee kaiken. Himalaja ja Pariisi eivät kohtaa.

Merkitykset vaihtuvat

Näkyvän ja näkymättömän välistä haurasta rajalinjaa Catarina Ryöppy on pohtinut myös yksityisnäyttelyssään (Galleria Johan S:ssä) keväällä 1995.

Näyttelyssä oli mukana tilateoksia, veistoksia, piirustuksia ja maalauksia, joiden materiaaleina hän oli käyttänyt mm. teräsverkkoa, metallilankaa, lasia, metallia, tervaa, vettä ja tushia… Näistä ”alkuaineista” hän oli ”kutonut” rikkaan kokoelman elämän tilallisia metamorfooseja.

Ryöpyllä on harvinainen kyky vangita teoksiinsa aineen tai maalatun tilan muodonmuutoksia kuin kesken liikkeen. Tällä tavalla hän tavoittaa jonkin muiston tai olemisen kuvion juuri muutoksen hetkellä.
”Olen pyrkinyt näkyvän ja näkymättömän rajalle”, Ryöppy kirjoittaa. Mutta tämä ei merkitse staattista tilaa, vaan muuttumista. ”Ajatus muuttuu kun puen sitä näkyväksi. / Se pelkistyy tai häviää. / Osat ja kokonaisuus / joko alkavat elää ja saavat syvyyttä / tai kuihtuvat pois. / merkitykset vaihtuvat.”

Kaikki Ryöpyn teokset pyrkivät tuomaan ilmi ja esittämään aineeseen ja muotoon vangittuina muutoksen hetkiä. Myös aineettomuus, zeniläinen tyhjyys, saa hänen teostensa yhteydessä ja näyttelyn huoneissa aktiivisen olemassaolon.

Arvoitus

Arkiset materiaalit muuntuvat Ryöpyn käsittelyssä henkisiksi merkityksiksi samalla kun ”se mistä ei voi puhua” jää jälkeen arvoituksena.

Tunteen salaisuudet eivät avaudu järjelle. Jossain mielessä kuvataide on aina ”vaikenevan sisaren” hiljaista ja monesti kipeää kutomista – siinäkö toivossa vain, että ”joutsen jonakin päivänä muuttuisi ihmiseksi” ja aine saisi hengen.

(Eeva Siltavuoren artikkeli Taide -lehdessä,  numerossa 5/1995)

 


Ulkoasu:
kotelo 28 x 19 cm

Sijainti:
HelMet-kirjasto