Martti Jämsä

”Valokuvataitelija Martti Jämsä on korostuneesti käsityöläinen, koska hän haluaa tehdä kaiken itse alusta loppuun asti ja vaikuttaa näin mahdollisimman paljon lopputulokseen kuten sävyjen toistoon, pohjustusmateriaaleihin ja pintoihin. Digitaaalisten suurten vedosten aikakaudella hän onkin ikään kuin vanhan tyylin edustaja. Mustavalkoinen kuvakieli valoineeen ja varjoineeen on aina ollut tavaramerkki. Jämsä muistetaan ennen kaikkea hänen perheensä kesänviettoa kuvaavista hienoista kuvista.” – (Ote galleria Heinon lehdistötiedotteesta v. 2005)

Kirkasta valo

Totuudesta ja runoudesta

Valokuvataiteilija Martti Jämsä (s. 1959) on työskennellyt koko uransa siinä dialektisessa ristiaallokossa, jota kautta valokuvataide on noussut nykytaiteen keskiöön. Siihen on sisältynyt paljon kieltämistä, muun muassa valokuvan totuusarvon ja sen erillisen välinesidonnaisen ominaislaadun kieltäminen – jopa niin, että on todettu: ”Valokuvaa ei ole.”

Kun klassinen mustavalkoinen kuva on korvaantunut useimmiten isokokoisella ja usein teollisesti valmistutetulla värivalokuvalla, on Jämsä purjehtinut omaa ristiaallokkoaan toisin: hän käyttää miltei pelkästään mustavalkoista filmiä ja vedostaa itse kuviaan pimiössä.

Jämsä ankkuroituu voimakkaasti valokuvan dokumentaariseen perinteeseen, mutta silti hänestä on kehkeytynyt runoilija.

Galleria Ortonin näyttelyssä Kirkasta valoa Jämsä näyttää katsojalle konkreettisesti sen, mikä etymologia valokuvalla – fotografialla – on: kreikan sanat photos ja graphe muodostavat yhdessä ilmaisun ’valolla piirtäminen’. Juuri mustavalkoinen valokuva tietyssä pelkistyneisyydessään tuo esille tuon valolla piirtämisen ihmeen, joka ei syvyysvaikutelman ja sävyjen kautta lakkaa hämmästyttämästä katsojaa. Kuinka kaunis ja arvoituksellinen, väliin romanttinen ja väliin pelottavakin maailma voi olla. Ja kuinka totta nuo kaikki tunteetkin voivat olla samalla tavalla kuin tuo tietty paikka tietyssä valossa silloin kerran kuvaajan edessä on ollut. Jämsän tuotannossa totuus muuntuu oudolla tavalla runoksi, joka kasvaa sarjallisen työstämisen kautta vielä moneen suuntaan osoittaessaan pienten nyanssien kautta sen, miten pienessä asuu moninaisuus.

Tässä suhteessa Jämsän tuotanto tuo mieleeni Rembrandtin. Monet taidegraafikot jättivät kuparilevynsä ammattivedostajille, jolloin taiteilijan työ oli ikään kuin tehty. Rembrandt kuitenkin piti laatat itsellään ja jatkoi prosessia: kokeili erilaisia paperilaatuja ja jatkoi laatan käsittelyä. Näin saattaa Jämsäkin toimia: samasta negatiivista voi tehdä loputtoman määrän erilaisia vedoksia ja parhaimmillaan yhdistellä niitä samaan installaatioon kuin näyttämään valolla piirtämisen loputonta kirjoa. Ja voipa tämä kaikki muuntua vielä konkreettiseksi runoksikin, kuten Jämsän teoksessa Omenapuu (2012), johon liittyy myös ”haikukone”. Sen myötä teokseen voi kuvien lomaan vaihtaa vaikka päivittäin uuden runon.

Totuus ja runo voivat totisesti olla yhtä.

(Teksti: Otso Kantokorpi. Liittyy Martti Jämsän näyttelyyn Galleria Ortonissa maaliskuussa 2012)

 

Kotipaikka:
Helsinki